Mä satuin lukemaan noin vuosi sitten Päivi Laitisen kaksi matkakirjaa. 'Puujumalan juurella' ja 'Myötätuuli mukanasi'. Nämä pienen porvoolaisen kustantamon julkaisemat läpyskät oli kirjoitettu päiväkirjamuotoon. Keski-ikäinen nainen pyöräili pitkin ja poikin Uutta-Seelantia toisessa kirjassa ja toisessa oltiin Irlannissa. Laitisen kirjoitustyyli oli rauhallinen, mutta tekstistä paistoi läpi innostus. Hän yöpyi hostelleissa, tutustui satunnaisiin paikallisiin, keskusteli, luki sanomalehtiä ja yritti ylipäänsä tutkailla paikallista kulttuuria monessa valossa. Pidin näistä ulkoasultaan ja tyyliltään hieman vaatimattomista muistiinpanokokoelmista. Matkakirja on kuin valokuva-albumi, tuiki tavallisen eletyn elämän tarinointia.

Saaret on kiinnostanu mua teini-iän Åålannin reissujen jälkeen erityisen paljon. Otin itselleni tavoitteen päätyä Uuteen-Seelantiin. Tämä paljastui turhan kalliiksi suunnitelmaksi.. sinne päin maailmaa ei Turun Yliopistolla ole vaihto-ohjelmia joten omaa rahallista panostusta oltais vaadittu paljon.

Kuinka ollakaan toiselta hyvältä vaihtoehdolta tuntui Irlanti.

Tänne saavuin ja tapasin pari kolme saman kohtalon valinnutta matkaajaa. Yksi heistä oli turkkilainen Gözde josta oon joskus kauan sitten kertonut. Gözde oli kakskybänen tyttö, ensimmäistä kertaa ulkomailla, jatkuvasti vähän hätääntyneen oloinen. Hän ei selvästikään ymmärtänyt hyvin englantia. Hän soitteli jatkuvasti kotiinsa ja poikaystävälleen.. en tiedä mitä asiaa kotiväellä oikein oli mutta kyllä meitä paria muuta vähän ihmetytti. Kahden viikon kuluttua saapumisesta Gözde päätti ottaa hatkat takaisin Turkkiin. Lähtö oli pikainen ja hymyileväinen mutta silmiltään vakava tyttö sanoi meille lisäävänsä itselleen feisbuuk-accountin ja ottavansa näin yhteyttä vielä, mutta eipä oo Gözdestä kuulunut.

Ensimmäisestä tapaamisesta lähtien Gözde vaikutti olevan vähän väärässä paikassa. Hän kertoi että paikalla ei ole ihmisiä keille jutella (Stranmillis oli kyl suht tyhjillään silloin) ja koulussa ei ole kursseja tarpeeksi. Mutta tyttö vietti kaikki illat koneensa ääressä jutellen kotiväelle.. (yksinkertasesti selitys tuli 'I don't go out'. mitäs siihen sit lisäilemään) ja kurssijuttukin olis varmasti ollut korjattavissa. Mun korviini koko valitus kuulosti melko käsittämättömältä. Suoraan sanoen vähän suututtikin sellanen mahdollisuuden hukkaan heittäminen. Eikö se nyt tajua minkälainen tilaisuus tä on englannin oppimiseen ja eikö se näe kuin paljon siitä voi olla hyötyä tulevaisuudessa. Eikä pelkästään katsoen jotain hyötynäkökohtia: Eikö se ole muka kiehtovaa että oot lopulta niin pieni osa tätä maailmaa ja toisella puolella mannerta ihmisillä on tismalleen yhtä arvokas historia, näkemykset ja kokemukset kuin sulla. Miksei se nauti tästä, onko se Turkki nyt niin hieno paikka ja jos on niin miks se tänne edes lähti alunperin? Gözden arvoitus jää ratkaisematta. Mut pitää vaan sanoa että mä en ole hän, mä sentään ymmärsin kaiken mitä ihmiset ympärillä puhuu vaikka oma ilmasu ontuikin ja ontuu välillä vieläkin.