Kirjoittaessani esseeta siita, onko se lukemaan oppiminen nyt holistinen prosessi vai ei, plaratessani lapi satoja sivuja tutkimusta aiheesta, seka sahkoisessa etta konkreettisessa muodossa, huomaan etten oo jalkeenpain yhtaan viisaampi. Minkalaista lukemaan oppiminen oli, sillon aikoinaan? Liitutaululle kirjoitettiin kirjaimia jotka sitten yhdistettiin aanteisiin. Jos ei tata hokannut, oli jonkinlaisia vaikeuksia aanne-kirjain-yhdistamiskyvyissa. Lukemaan oppiminen vaati karsivallisyytta, se vaati tyota, ennen kaikkea mielenkiintoa asiaan.

Mut kuinka paljon enemman ma tiedan koko lukemaan oppimisen prosessista vaikka ma lukisin kaikki na sata tuhatta sivua lapi? Kuin paljon paremman tunnin ma pystyn pitamaan?

Valilla tekis mieli kyseenalaistaa kaikki kasvatustieteellinen tutkimus, suuri osa siita kun tuntuu olevan saman hokemista ja helppojen asioiden muotoilua vaikean nakoiseksi. Kentalla tyoskentelevista opettajista tiedan etta useat, useat suhtautuu kaikkeen tieteelliseen jargoniin hieman yliolkaisesti. Erilaiset tieteen legitimoimat opetustrendit tulee ja menee niinku syksyn kuumin muoti (esim. huikee PBL, millonkohan siita paastaan). Useita luentoja on menny ohi pelkastaan kuunnellessa hienoja termeja hienoilta professoreilta heidan oikeastaan sanomatta yhtaan mitaan.. tai ainakaan mitaan uutta ja yllattavaa. Liian usein yliopistomaailmassa akateemisuus on pelkka itseisarvo.

Mut ei vaivuta yltioskeptisyyteen ja kyynisyyteen. Open homma on kaukana simppelista, teorian ja kaytannon yhdistaminen vaan valil tokkii.