Välillä on hauskaa, välillä vähemmän hauskaa olla vaihtari. Ekaks tuntuu siltä että olisit turisti. Kaikki on ihmeellistä, uutta, kiehtovaa. Sit rooli muuttuu vähitellen. Alat muuttua vähemmistön edustajaks. Vieraan kielen käyttäjäksi. Se on välillä melko stressaavaa. Ja mä pääsen vielä hyvin helpolla. Osasin englantia tänne tullessani jo suht hyvin ja irlantilainen kulttuuri ei o hirveen kaukana suomalaisesta.

Ehkä tän jälkeen ymmärtää paremmin et minkälainen prosessi maahanmuutto oikein on ylipäänsä. Vähemmistöillä on ongelmia lähes kaikkialla maailmassa. Kaikilla ei riitä energiaa eikä edes tahtoa sopeutua tarpeeks paikalliseen menoon. Mä oon varonu ryhtymästä ruikuttamaan kenellekään sitä liikaa et njää njää kuin vaikeeta tä on...jos tolle tielle lähtee niin siihen on helppoa jumiutua...vaikka joskus kyl toivon kunnon livejuttutuokiota suomeks niin paljon et syyhyttää. Tä vähemmistö-vaihe on ylitettävissä, se vaatii vaan hermoja sekä roimasti huumorintajua.

Ylistyksen sana jälleen eräälle suomalaiselle artistille jonka yhteen teokseen pääsen sisälle yhä enemmän vuosien kuuntelun jälkeen. Matti Johannes Koivun 'Puuhastellen' on kohonnu jostain syystä sellaseks levyks joka lievittää kaikkee hämmennystä. Tunnelmat levyllä on niin moninaiset ja rytmit usein niin vaivattomia, tuttuja, puhtaan suomalaisia. Kun ekan neljän kappaleen kevyt poljento vaihtuu alakuloiseen kappaleeseen 'kohtaus' mut on taltutettu ja tiän ettei musta saa irlantilaista millään. Miten elävästi Koivu kertookaan siitä et kuin kipeetä tekee päästää joistain muistoista irti, raaputtaa kultaus pois, ja kuin nopeeta se on ku vaan päättää.

Kaikesta tästä typerästä jauhannasta huolimatta mahtava viikonloppu takana ja viel mahtavampi viikko edessä - Finaghy here i come. Pääsee suomen poika kertoon Kalevalan tarinaa Don Rosan nerokkaan kädenjäljen kautta.