No enpä o koskaan kuullu sellasta hiljasuutta ku mikä tän klubiyleisön ylle lankes Foy Vancen tulkitessa kappaleitaan. Tollasta lauluääntä ei todellakaan kuule usein. Välillä se vain vaivoin kuului ylänuoteissa ja välillä se revitteli vaivattoman tuntuisesti niin et tärykalvot särkyy, nuottien koko ajan pysyessä puhtaina ja voimakkaina. Ken Haddockin kanssa taannoin esiintynyt Belfastin oma kultakurkku Foy oli erilainen esiintyjä. Iso pipo päässään, tyttärensä piirtämä kuva teipattuna kiinni kitaraansa Foy jutteli yleisön kanssa, muistutti välillä enemmän stand-up-koomikkoa ku muusikkoa. Jätkä saattoi laulaa hetken kappalettaan ja hetken kuluttua vetäytyä toisen mikin luokse edelleen soittaen riffiä. Toiseen mikkiin Foy lauloi jonkin stemman ja - stemma jäi soimaan! Foy jatkoi laulaen oman laulunsa päälle ja lisäsi näin stemmoja kerroksittain ja jätti lopulta tämän äänikudoksen soimaan taustalle ja jatkoi biisiä kuin muina miehinä. Tä jätkä saattoi myös hakkailla vaan kitarasta jonkun perkussiokompin ja jättää sen taustalle soimaan tai hymistä jonkin efektin taustalle vyörymään siinä muun kitarannäppäilyn lomassa. Mulla ei ole aavistustakaan miten Foy tän teki mut se kuulosti uskomattoman hyvältä.

Foyn kanssa King's Head-pubissa esiintyi Nashvillestä kotoisin oleva pariskunta.. heidän musiikkinsa oli myös aivan mahtavaa, down south-folkkia ja todella taitavaa kitarankäsittelyä.

Sanoin Vancelle keikan jälkeen et hei tules Suomeen käymään mut tuskin tulee. Pitänee ryhtyy pommittaan maileilla tai jotain. No joo.. good times.