Jo pitkään olen halunnut kirjoittaa arvostelun jostain José Saramagon kirjasta. Ai miksi? En tiedä toista kirjailijaa, joka olisi tekstillään muuttanut mua niin kuin hän. Saramagon täydet sivut ylipursuavine ajatusvirtoineen ovat häkellyttäneet mut useammin kuin jaksan muistaa. Mä näen sen näin: Saramagolla piisaa ideoita. Hän ymmärtää kielen nyansseilla kikkailun tarjoamat mahdollisuudet. Hän ei pelkää käyttää kieltä juuri siinä muodossa, kuin se hänen päähänsä kulloinkin sattuu muotoutumaan. Saramago ei piittaa elokuvamaisia hengähdystaukoja tarjoavista kappaleista tai säntillisistä pilkkusäännöistä. Tärkeintä on saada ajatus virtaamaan, polveilemaan, hamuamaan uusia mielleyhtymiä, puhkeamaan, kukoistamaan.

Näissä kirjoissa kieli on niin sujuvaa ja kuin itsestään etenevää, että sopivaan aiheeseen tartuttuaan suu täynnä toisiinsa sopivia ja sopimattomia sanoja pullottava Saramago onnistuu joskus jopa sanomaan jotain etäisen viisasta!

Mutta fakta on, että jotta mä voisin mitään kunnollista arvostelua kirjoittaa, mulla pitäis olla jokin syy siihen. Ei haittais sekään, jos lukisin uudestaan kirjan jota mielin arvostella. Mulla kun on taipumus vähän huikennella. Toisella lukukerralla sitä tarkkailee kirjaa jo paljon kriittisemmin eikä kirjailija pääse 'yllättämään' lukijaa juonella tai kielellään.

Joo, tällasta tänään... toimeliaan päivän päätteeksi intouduin syventyyn yhteen kyseisen kirjailijan opukseen ja siinä sit mentiin taas.